Onneksi kunnallisvaalit ovat ohi runsaan viikon päästä. Silloin päättyy pyrkyripoliitikkojen ruikutus vanhusten, lasten, sairaiden ja maalaisten asioilla. Nehän ovat paljon paremmin kuin väitetään.
En ole vielä päättänyt ketä äänestän. Sen tiedän, etten äänestä poliisia, sairaanhoitajaa tai opettajaa, sillä he eivät hoida eduskunnassakaan yhteisiä asioita vaan oman ammattikuntansa etuja. En suosi myöskään kunnan virkamiehiä valtuustoon ajamaan omia etujaan.
Suhtaudun epäluuloisesti myös niihin ehdokkaisiin, jotka eivät pane vaalimainokseen selkeästi omaa puoluekantaansa. Laura Kolbe pyrkii Helsingin valtuustoon, mutta hänen lehtimainoksestaan ei ilman suurennuslasia selviä puoluekanta. Aikaisemmissa vaaleissa kysyin sitä, ja Laura sanoi olevansa puolueeton Keskustan listoilla. Ilmeisesti keskustalaisuus on niin hävettävä asia Helsingissä, että sitä ei kehtaa näkyvästi kertoa.

Muutamissa kunnissa on alkanut pahansuopa ajojahti kunnanjohtajaa vastaan. Esimerkiksi Kotkassa kokoomus yrittää perussuomalaisten tuella savustaa sosiaalidemokraattisen kaupunginjohtajan Harry Lindelöfin ulos sen vuoksi, että hän oli tarjonnut kaupungin johtoryhmälle etanoita Porvoossa. Tässä kampanjassa on vahvasti mukana myös ministeri Jyri Häkämies, kokoomuksen likaisten temppujen osaston johtaja. Kampanjaa tukee myös Kotkan tiedotusmonopoli Kymen Sanomat.
Mielenkiintoista nähdä, jos kokoomus onnistuu kaappaamaan Kotkan, tuleeko Kotkan uudeksi kaupunginjohtajaksi Jyrin Kari-veli, jonka on vaikea kestää vuotta pitempään samassa virassa.
Vaalien suuri kysymys on taistelu kuntaliitoksista. Keskustan valta nojaa pieniin kuntiin, joiden kunnantalot ovat käytännössä puolueen piiritoimistoja ja 60 prosenttia Kepun kuntien kuluista maksetaan valtion pussista. Melkein jokainen Kepun kansanedustaja on ponnistanut eduskuntaan kunnan johtotehtävistä.
Hevosvetoiselta ajalta periytyvä kuntakoko on kallis ja yhteiskunnan kehityksen este. Monet kepulaiset pikkukunnat ovat kaupunkeja, vaikka asukkaiden enemmistöllä on neljä jalkaa ja saparo.

Jos Keskusta saa säilyttää elinkelvottomat kääpiökuntansa ja sen vaatimuksesta perustetaan läänien kokoiset maakuntaorganisaatiot hoitamaan terveysasiat, maakunnissa on kaksi päällekkäistä Keskustan hallitsemaa organisaatiota, joiden kustannukset maksaa valtio.
Kyselin kesällä maalla liikkuessani tavallisilta ihmisiltä, mitä mieltä he ovat kuntaliitoksista. Tavallisille ihmisille asia oli yhdentekevä. Vain kunnanjohtajat kiihkoilevat asiasta, sillä heitä uhkaa aseman menetys. Kunnat on rakennettu kunnanjohtajia eikä kuntalaisia varten.
Vaalitulosta voi sen verran ennakoida, että Perussuomalaiset voittaa ne. Todennäköisesti puolue vie monessa kunnassa enemmistön Keskustalta, jonka alamäki jatkuu ja puolue kutistuu luonnottomasta koostaan, vaikka uusi puheenjohtaja Juha Sipilä onkin sympaattinen hahmo hyytävään ja pöyhkeään edeltäjäänsä Mari Kiviniemeen verrattuna.
Äänestysprosentit ovat pysyvästi putoamassa kohti kuuttakymmentä, kun vaaleja on joka toinen vuosi. Jos vielä toteutetaan maakunta- ja kaupunginosavaalit, äänestysprosentti romahtaa. Silloin pieni aktivistijoukko hallitsisi maata ja kuntia.

Kerro kaverille

Monen olisi hyvä tietää, miten Venäjä hoitaa lapsensa. Leninin aloittamassa vallankumouksen jälkeisessä terrorissa tapettiin paljon ihmisiä, joilta jäi huikeat määrät orpolapsia. Suurin osa heistä vaelteli pitkin maata varastellen, ja vähitellen lapsirikollisista kasvoivat Neuvostoliiton ja Venäjän valtavat rikollisliigat.

Terroria johtanut Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi Tseka perusti orpokoteja, joissa lapsille yritettiin opettaa ammatti. He kokosivat saksalaisen Leican kopioita. Ostin kerran itsekin tällaisen kameran Ismailovskin torilta Moskovassa. Sen merkki on Tshekan perustajan Feliks Edmundovitsh Dzerzhinskin mukaan FED. Kamera muistuttaa kirjahyllyssäni Venäjän lapsipolitiikasta.

Moskovan monilla rautatieasemilla voi tänäänkin sääliä likaisia, nälkäisiä ja resuisia lapsia, joita miliisi jahtaa, kun he ovat varastaneet matkatavaroita tai ruokaa. Pieni osa heistä voi päästä laitoshoitoon, joka on niin kurjaa, että lapset karkaavat kaduille.

Orpoja on otettu myös lapsisotilaiksi, joista on helppo kouluttaa raakalaisia Kaukasuksen sotiin.

Usein pieniä lapsia näkee vanhoilla ihmisillä. Lasten isä on juonut itsensä hengiltä ja äiti lähtenyt toisen miehen mukaan.

Moskovassa ravintolan terassilla syöminen on riski, sillä pian ovat katulapset sieppaamassa leivänpalat tai pihvin lautaselta.

Ostin kerran moskovalaiselta kioskilta rapuja, jotka ovat eräänlaista alkoholistien välipalaa. Lauma mustalaislapsia kerääntyi viereeni vaatimaan osuuttaan. Mustalaismies tuli paikalle korostamaan vaatimusta, koska lapsilla oli nälkä. Annoin kullekin ravun, mutta ei sen syömisestä tullut mitään. Kysyin, mistä puistoon leiriytynyt parinsadan hengen mustalaisjoukko oli kotoisin. Tadzikistanin vuoristosta oli tultu.

Ihmettelin venäläiselle tutulleni, miten suuri mustalaisjoukko oli ilman autoja tullut lapsineen Tadzikistanista Moskovaan tuhansien kilometrien matkan. Venäläisellä oli heti vastaus: ”Se merkitsee sitä, että Tadzikistanissa alkaa pian sota. Mustalaiset ja juutalaiset väistyvät sodan jaloista.”
Viikon kuluttua alkoi Tadzikistanissa sota.

Jos Venäjän lapsivaltuutettu Pavel Astahov tai Kremlin päivystävä dosentti Johan Bäckman vaivautuisivat tutustumaan Moskovan ja Pietarin oligarkkien ylellisen elämänpiirin ulkopuolelle, Siperian jokien rantakyliin, vanhoihin kolhoosikyliin tai mihin tahansa maaseudulle, he näkisivät käsittämätöntä rappiota ja kurjuutta.

Öljyrikkauksista ei sinne ole valunut ruplaakaan. Nälkiintyneitä lapsia elää hylättyinä babushkojensa hoidossa hökkelikylissä, jotka eivät paljon poikkea Ruandan slummeista.

Kun matkustaa 40 kilometrin päähän Moskovasta, Venäjän koko surkeus alkaa paljastua. Jos jossakin on kelvollinen tie, se johtaa todennäköisesti jonkun marsalkan datshalle tai oligarkkien ylelliselle kalastusklubille.

Suomi on kitsastellut viisumien myöntämisessä pelätessään, että rikolliset pääsevät liian helposti tänne. Kyllä rikolliset osaavat aina ohittaa viisumiesteet. Viisumeilla kiusataan vain tavallisia kunnon venäläisiä, jotka eivät pääse omin silmin näkemään, miten Suomessa kohdellaan lapsia.

Venäjän lapsipolitiikasta lauloivat Kotkan meripioneerit irvokkaalla tavalla: ”Lenin-setä rakastaa meitä, ja meille hän on aivan yhtä kultainen kuin setä Ho Tshi Minh.”

Kerro kaverille

Kunnallisvaalien tuloksen arviointi on hauskaa puuhaa. Voittajiksi ovat julistautuneet demarit, kepu, kokoomus ja pikkupuolueet, mutta häviäjäksi on leimattu perussuomalaiset, joka todellisuudessa oli vaalien ainoa voittaja.

Kun perussuomalaiset eivät saaneet kannatusta niin paljon kuin rohkeimmissa gallupeissa ennustettiin, puolue leimattiin tappion kärsineeksi. Kun lehdet ja televisio kustantavat gallupit, ne pitävät niiden tuloksia faktoina, vaikka ne ovat vain ihmisten mielipiteitä tiettynä aikana. Niihin mahtuu virheitä vaikka kuinka paljon.

Äänestysprosentin putoaminen edellisistä kunnallisvaaleista oli selvä, mutta sitä ennenkin on ollut yhtä alhainen äänestysinto.

Jo pitkään on näkynyt se, että kaupunkien evvk-nuoret eivät käy äänestämässä. Maaseudulla nuoret äänestävät vilkkaasti. Siitä pitävät isännät huolen. Esiintyy myös sellaista aktivointia, että äänestyspaikan vaalivirkailija soittaa viimeisten äänestystuntien aikana isännälle, jota patistetaan komentamaan lapsensa äänestämään.

Vasemmiston alamäki jatkuu. Demarit ovat pudonneet yli 25 prosentin tasolta alle 20 prosenttiin, ja esimerkiksi Helsingin vanhoissa työläiskaupunginosissa on menty jo alle 10 prosentin.

Kommunistien perinnejärjestö vasemmistoliitto on luisunut 8 prosenttiin, kun kommunistien menestysaikoina sen kannatus oli 20 prosenttia. Vanhan ajan työläiskommunistit ovat vaivihkaa luopuneet puolueestaan, jota nykyisin hallitsevat katuhuligaanit, telaketjufeministit ja vihreät. 12 kansanedustajan puolueella ei ole paljon sananvaltaa.

Vaikka kokoomus taantuikin, se pysyi suurimpana puolueena. Hieman ihmetyttää, ettei kokoomuksen kannatus ole suurempi. Se hallitsee tv-kanavia, lehtiä, poliisia, armeijaa, leijonia, rotaryja, urheilujärjestöjä, elinkeinoelämän järjestöjä ja ennen kaikkea yrityksiä, jotka rahoittavat avokätisesti puoluetta ja sen ehdokkaita.

Kuvaava esimerkki on armeija. Sotaväen hallitsema Santahamina Helsingissä on yksi äänestysalue, ja sieltä kokoomus sai 58 prosenttia äänistä. Ehdokkaiden kärjessä olivat evp-everstiluutnantti ja evp-komentaja, kolmantena Jussi Halla-aho (per). Demareille ja vihreille tuli muutama hajaääni.

Äänestysprosentin alhaisuus merkitsee sitä, että vaaleissa menestyy se, joka saa äänestäjät liikkeelle, kepu maalla ja kokoomus kaupungeissa.

Vihreiden kannatus on jämähtänyt ja esimerkiksi Helsingin seudulla pudonnut selvästi. Se viittaa siihen, että vihreiden kasvualusta, yliopistojen kahvilat, tuottaa pian uusia aatteita.

Yliopistoissa menestyvät yleensä ääriliikkeet, 20-luvulla Akateeminen Karjala-seura AKS ja 30-luvulla äärioikeistolainen Isänmaallinen Kansanliike IKL. Yliopistojen kahviloiden mahtipuolueita olivat 50-luvulla kokoomus, 60-luvulla demarit ja 70-luvulla taistolaiset ja heidän jälkeensä vihreät, joiden kannatus alkaa nyt kuihtua luonnonlakien mukaan.

Onneksi vanha sanonta – ”mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna” – ei ole koskaan pitänyt paikkaansa.

Vanha demarilinnake Kotka luhistui, kun kokoomus ja taistolaiset liittoutuivat paikallisen Kymen Sanomien kanssa jahtaamaan sosiaalidemokraattista kaupunginjohtajaa sen vuoksi, että tämä oli tarjonnut kaupungin johtajille etanalounaan Porvoossa.

Kerro kaverille

Tämän päivän poliitikkojen kannattaa perehtyä siihen, millaista oli maan asioiden hoito sodan jälkeen. Piti asuttaa yli 400 000 Karjalan pakolaista, hoitaa lähes 100 000 kaatuneen sotalesket ja -orvot, korjata pommitusrauniot, rakentaa asuntoja, kouluja ja teitä, majoittaa rintamaveteraanit vaikka pommisuojiin ja kirkkojen kryptoihin, tuomita ”sotasyylliset” sekä maksaa 600 miljoonan dollarin sotakorvaukset Neuvostoliitolle.

Näitä jättiläismäisiä ongelmia joutuivat hoitamaan kolmekymppiset miehet, joiden koulutus oli varsin puutteellinen, sillä he olivat lähinnä tappamisen ammattilaisia.

Kolmessa kuukaudessa organisoitiin Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta Soteva, joka valtasi yhden kerroksen Sokoksen talosta Helsingissä. Siellä kaksisataa nuorta insinööriä ja ekonomia valvoi sotakorvausten toimittamista, säännösteli raaka-aineita, koulutti väkeä, loi teollisuudelle uusia standardeja. Soteva kasvatti teollisuuden tulevia johtajia.

Suomi joutui rakentamaan uusia telakoita, konepajoja ja tehtaita, sillä sotaa edeltäneen maatalousyhteiskunnan rakenne ei ollut luotu valmistamaan niin suuria määriä laivoja, vetureita tai muita koneita ja laitteita.

Niskassa oli myös Neuvostoliiton paine, kun se uhkasi miehittää Suomen, jos sotakorvaukset eivät tule ajallaan. Sotakorvaukset olivat tavallaan kolmas sota Neuvostoliittoa vastaan. Sellainenkin vaara oli, että puna-armeija tulee Suomeen ja vie tehtaat, kuten se teki Saksassa, josta otettiin myös satoja tuhansia ihmisiä orjatyöhön Neuvostoliittoon.

Harva muistaa, että esimerkiksi SAK oli tuolloin monella tapaa pelastamassa Suomea. Se taisteli työpaikoilla kommunisteja vastaan, jotka havittelivat vallankumousta. Suomessahan pelkurimaiset porvarit luikkivat aina Ruotsiin tai metsiin, kun isänmaa on vaarassa.

SAK organisoi työvoimaa pohjoisen metsätöihin ja oli mukana säätämässä lakia, jolla pakotettiin trokarit, vetelehtijät ja pinnarit töihin.

Kun kommunistit järjestivät teollisuudessa lakkoja, SAK oli työrauhapoliisina sammuttamassa niitä. Eräänkin metallin lakon lopettamiseksi keksittiin lapsilisät. Neuvostoliitto huolehti työrauhasta Turun telakalla, jossa oli korjattavana sen sotalaivoja.

Sotakorvausten ansiosta Suomen teollisuuden tuotantokyky parani, ja Neuvostoliiton tarkastajien ansiosta laatu pysyi korkeana. Tosin neuvostotarkastajilla oli usein toive, että tavara painaa paljon, sillä tavaroiden kansantaloudellista arvoa mitattiin painolla. Niinpä toimitettuihin puhelinkeskuksiin valettiin ylimääräinen 10 sentin betonipohja.

Sotakorvaukset veivät Suomen kansantulosta aluksi 25 prosenttia, mutta maksujen helpotusten ja toimitusajan pidennyksen vuoksi rasitus aleni. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Neuvostoliittoon elokuussa 1952 eli 60 vuotta sitten.

Tämänviikkoisen sotakorvausseminaarin puhujat korostivat sitä, kuinka paljon hyvää sotakorvaukset tuottivat Suomen teollisuudelle. Lisäksi sotakorvaukset kerättiin tulevassa neuvostokaupassa takaisin – korkojen kera.

Kun kuunteli asiantuntijoiden ylistystä sotakorvauksista, tuli melkein mieleen, että kannattaisi taas hyökätä Venäjälle, sillä uudet sotakorvaukset voisivat helpottaa taloudellista ahdinkoamme.

Kerro kaverille

Poliitikkojen liturgiaan kuuluvat eläkeläiset, lapsiperheet, yksinhuoltajat, opiskelijat, vammaiset ja ja heidän ongelmansa. Minne ovat kadonneet sotiemme veteraanit, joista vielä jokin aika sitten kannettiin suurta huolta?
Veteraanit ovat siirtyneet mullan alle, ja loppujakin on niin vähän, ettei heidän äänistään ole enää iloa poliittisille pyrkyreille.
Silloin kun veteraaneja oli paljon, harvoin kuuli heidänkään ruikuttavan vaikeuksistaan. Sen sijaan poliitikot tai veteraanien lapset valittivat isiensä puolesta, kun nämä joutuivat taistelemaan rintamalla viisi vuotta. Siinäkin he osoittivat laskutaidottomuutta, sillä talvisota ja jatkosota kestivät yhteensä kolme ja puoli vuotta, ja Lapin sodasta nämä veteraanit vapautettiin.
Isä-vainaalla oli tapana sanoa, että onneksi hän keräsi hyvän kunnon rintamalla, sillä eihän niitä Haikon kartanon veteraanihoitoja ryyppäämisineen olisi muuten kestänyt.

Eläkeläisistä on tullut sotaveteraanien korvike nykypäivän poliitikoille. Tunnen vanhuksia ja käyn heitä tapaamassa, eikä kukaan heistä ole tavannut sellaisia surkimuksia, joista poliitikot puhuvat.
Pahin kuulemani tapaus oli se, kun naapurin vanhainkodissa kiellettiin sosiaalitanttojen vaatimuksesta tupakanpoltto, ja presidentti Svinhufvudin lähes 100-vuotias poika Yngve, innokas tupakkamies, joutui menemään ulos sikarille, liukastui, kaatui ja mursi lonkkansa.
Televisiolla on tapana ottaa asiantuntijoikseen kaikkein arvostelukyvyttömimmät kiihkoilijat yliopistoista. Eläkeläisasioita siellä mekastaa useimmiten professori Sirkka-Liisa Kivelä, joka kirkuu siitä, että meillä on vallalla kamala ikärasismi. En tunne moista ilmiötä, vaan useimmiten vanhoja ihmisiä kunnioitetaan ja arvostetaan. Miten voi professori olla niin pihalla todellisuudesta?
Jostain kumman syystä television asiantuntijoina esiintyvät juuri Sirkka-Liisa Kivelän tapaiset pölhöpopulistit. Kuvaavaa on se, että kun Helsinkiin oltiin järjestämässä vanhuusseminaaria, niin 13 eläkeläisjärjestöä kieltäytyi osallistumassa siihen, jos Kivelä esiintyy siellä.

Koskaan historian aikana eivät eläkeläisten asiat ole olleet niin hyvin kuin nyt. Pankinjohtajat ovat heidän kimpussaan, sillä he tietävät parhaiten, keiden tilillä rahat makaavat. Kustantajat tuputtavat heille kirjojaan ja levyjään, matkatoimistot lennättävät heitä kaukomaille. Lisäksi eläkeläisillä on varaa rahoittaa lastensa ja lastenlastensa elämää.
Muutoinkin usein ihmetyttävät yliopistojen päivystävät dosentit ja professorit, jotka eivät poikkea edukseen Johan Bäckmanista. Hyvä esimerkki on Itä-Suomen yliopisto, joka tutki vitamiinituotteita ja väitti, ettei niissä ollut juuri lainkaan luvattua ainetta. Kun aineet tutkittiin uudelleen, ne todettiin aivan asiallisiksi. Suurta vahinkoa tuottaneet tutkijat luimuilevat tutkijankammioissaan eivätkä vastaa kelvottomista tutkimuksistaan.
Lehdet, jotka innokkaasti julkistivat vitamiinitutkimuksia ruikuttaakseen ihmisten huijaamisesta, eivät ole julkaisseet tutkijoiden nimiä ja kuvia. Kohtuullista olisi, että Itä-Suomen yliopisto julkaisee heidän nimensä ja kuvansa aulan häpeätaululla. Eikä olisi pahitteeksi, että lehdet ja televisio harrastaisivat edes alkeellista lähdekritiikkiä valitessaan asiantuntijoitaan.

Kerro kaverille

Mies tilaa taksia ravintolan ulkopuolella: ”Sellainen kuski, joka puhuu suomea”, hän sanoo lopuksi puhelimeen. ”Taidat olla vähän rasisti”, sanon hänelle. ”Niin olenkin”, hän vastaa ylpeänä.

Kämpin terassilla mies komentee tarjoilijaa, joka ei ymmärrä suomea. Ruoveteleläinen keskikoulu ja kauppakoulu eivät ole antaneet asiakkaalle edes välttävää kielitaitoa, ja hän mylvii tarjoilijaraukalle: ”Jumalauta! Me ollaan Suomessa. Opettele suomea.”

Niin paljon kuin täällä Suomessa inhotaan mustalaisia, hurreja, ryssiä ja uudempia maahanmuuttajia, tuntuu ettemme ehkä olekaan se suvaitsevainen sivistyskansa, jollaisena itseämme pidämme.

Häkellyttävän usein näkee ja kuulee rasistisia vuodatuksia aivan tavallisten ihmisten suusta. Vennamolais-perussuomalaiset taksikuskit ovat aivan oma lajinsa. Heidän eduskunnan vastaista ja muukalaisvihamielistä mylvintäänsä kuunnellessaan tekisi mieli huomauttaa käytöstavoista, mutta siitä seuraisi vain ulosheitto: ”Jos ei kyyti kelpaa, sopii kävellä.”

Suomalainen rasismi näkyy jo työhönotossa. Kun työnantaja kuulee hakijan nimen Ahmed tai Mohammed, neuvottelut päättyvät siihen. Niinpä Ahmed ja Mohammed perustavat kebab-ravintolan tai torikaupan.

Sitten kilpailevat suomalaiset ravintolanpitäjät tekevät kanteluja verottajalle, ettei niin halvalla voi myydä ruokaa ja olutta. Kovin innokkaasti näkyvät myös elinkeinoelämän järjestöt olevan mukana tässä pikkusieluisessa muukalaisten jahtaamisessa.

Ruokaa ja olutta voi myydä halvemmalla, jos Ahmedin perheenjäsenet osallistuvat työhön, tekevät pitkiä päiviä eikä heille tarvitse maksaa kaksinkertaista palkkaa kristillisistä pyhistä.

Helsingin Kauppatorilla Ahmed myy marjoja ja hedelmiä. Seurapiirirouva pysähtyy arvioimaan marjoja ja nostaa katseensa myyjään esittääkseen tilauksensa, mutta peruu aikeensa ja menee suomalaisen marjanmyyjän tiskille.

Suomalaisten muukalaiskaunaisuudella on pitkät perinteet. Kun venäläisiä emigrantteja tuli kymmeniä tuhansia Suomeen vallankumouksen jälkeen, tiedeyhteisö pelkäsi suomalaisen rodun puhtauden puolesta.

Suomi alkoi osallistua kauneuskilpailuihinkin pitkillä vaaleilla neitosillaan osoittaakseen, että emme ole slaaveja saati mongoleja. Kun Ester Toivonen saavutti Miss Eurooppa tittelin, hänet oli opetettu sanomaan, että ”me emme ole slaaveja”.

Väite oli mielenkiintoinen, sillä Ester oli itse Haminan venäläisen soittokunnan kornetistin avioton tytär.

Suomi olisi varsin takapajuinen maa ilman ulkomaalaisia. Suomen teollisuuden ovat rakentaneet skotit, britit, saksalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ja baltit. Kun tarvittiin lasinpuhaltajia, heidät tuotiin Belgiasta.

Suomi on sotien aikana saanut valtavasti apua ulkoa. Ruotsi elätti lähes 100 000 lastamme, ja koko Lappi pääsi turvaan Ruotsiin, kun Suomi aloitti sodan Saksaa vastaan. Sodan jälkeen tukea tuli Ruotsista ja Amerikasta.

Kunniavelkana voisimme pitää huolta edes niistä, jotka pakenevat tänne sotien jaloista.

Olemme itsekin eräänlaisia venepakolaisia Venäjältä, jossa jäimme etelästä tulleen slaavien hevoskansan jalkoihin. Savolaiset maanryöstäjät taas ovat levittäytyneet Karjalaan, Ruotsiin ja Norjaan. Nyt heidän perillisensä vaativat esi-isiensä varastamia maita takaisin Karjalasta.

Kerro kaverille

Rakastajattaren pitäminen on tullut hankalaksi. Jos kyllästyy naiseen ja päättää suhteen, hän käy kantelemassa poliisille kuten Supossa. Hän paljastaa kaikki yksityiskohdat kuten sen, että on naitu miehen virka-autossa virka-aikana.
Kun oikeudessa näitä asioita käsittelevät yleensä naistuomarit, on helppo arvata, miten miesraukalle käy.
Pääministeri Matti Vanhanen sai kärsiä siitä, että hylätty rakastajatar kirjoitti muistelmansa. Parturi, jolle Vanhanen oli ehdottanut tapaamista, leuhki asiasta ystävättärilleen, jotka ryhtyivät levittämään tietoa niin, että se saavutti Seiskan.
Ilkka Kanerva menetti ulkoministerin paikkansa, kun hän oli lähetellyt kaksimielisiä tekstiviestejä hempukalle, joka myi ne Hymylle.
Naisilla on sellainen käsitys, että miehet leuhkivat naissuhteistaan. Tunnen ani harvoja tällaisia miehiä, mutta naisten tiedotusverkosto näissä asioissa on ylivoimainen.Ilkka Kanervankin ystävällisyys tulkitaan usein lähentelyksi, mistä kohde alkaa leuhkia.

Tutun johtajan rakastajatar valitteli minulle, että hänen rakastajansa ei suostu kävelemään käsikynkkää Aleksilla. Yritin puolustaa kaveriani: ”Yritä nyt ymmärtää. Naimisissa oleva mies, jonka kaikki tuntevat. Joku kantelisi heti vaimolle.”
Paasikiven kävi huonosti Aleksilla. Hän lähti KOP:n pikkujoulusta kotiin, ja Alli Valve lyöttäytyi seuraan. Matkalla Alli oli kompastuvinaan ja tarttui Paasikiveä käsipuolesta. Vastaantuleva tuttu pariskunta noteerasi tämän. 30-luvulla käsikynkkää kävely Aleksilla merkitsi jo kihlausta.
Rakastajattaret ovat tulleet entistä vaativammiksi. He saattavat edellyttää, että miehen vuosilomasta puolet kuuluu perheelle ja puolet rakastajattarelle.
Sääliksi käy poliitikkoja ja yritysjohtajia, jotka eivät nykymoraalin aikana voi enää pitää elämää piristäviä rakastajattaria. Nokian entinen toimitusjohtaja antoi määräyksen, etteivät johtajat saa pitää suhteita alaisiinsa. Yhtiön seminaarissa hän näki erään johtajan menevän aamuyöstä sihteerin kanssa hotellihuoneeseen. Seuraavana päivänä hän otti johtajan puhutteluunsa muistuttaen, ettei ole sopivaa harjoittaa seksiä alaisensa kanssa.
Johtaja puolustautui, ettei nainen ollut yöllä enää hänen alaisensa, sillä hän erotti tämän illalla ja otti aamulla takaisin vanhana työntekijänä.

Mielenkiintoinen ilmiö on se, että juuri Helsingin Sanomat on alkanut jahdata poliitikkoja ja muitakin miehiä seksisuhteista. Viipyilevä hissikatse on lehdelle jo seksuaalista ahdistelua.
Vapaamielinen nuorsuomalaisuus on vaihtunut Helsingin Sanomissa ahdasmieliseen vanhalestadiolaisuuteen.
Lehden ahdasmielisyys ei kuitenkaan ole koskaan yltänyt oman talon seksisuhteisiin, vaikka niistä aikoinaan yleisesti puhuttiin parhaana keinona yletä uralla.
Helsingin Sanomien asiantuntemus seksiasioissa onkin hyvä, mikä johtunee siitä, että kirjoittajilla on aina ollut mittava määrä työpaikkaromansseja. Tunnustan itsekin harrastaneeni seksuaalista häirintää työpaikalla. Jos se olisi ollut yhtä tuomittavaa kuin nykyään, ties kenen kanssa olisin naimisissa.

Kerro kaverille

On kärsimys katsoa sitä, kuinka huonosti ihmiset syövät Suomessa. Monet nuoret nauttivat aamiaisensa, soijamaitoon tehdyn latten, seisaaltaan ratikassa. Lounaaksi he ostavat kulkukauppiaalta epämääräistä rottasalaattia. Yliopiston kahvilassa tai työmaaruokalassa he syövät kikhernecurrya, soijakiusausta, luomutofua, ohrapihvejä, linssi-kasvismuhennosta, kasvisgulassikeittoa, kasvismusakaa, kookossosekeittoa tai vastaavaa vihermössöä.
Kotiin mennessään he ostavat hylaviilin ja reilun kaupan banaanin päivälliseksi.
Ei ihme, että työpaikoilla tapaa kuihtuneita nuoria. Epäilen vahvasti, että kasvisruoka näivettää myös älyä ja huumorintajua, sillä ainoa tuntemani älykäs ja huumorintajuinen kasvissyöjä on Pekka Haavisto.
Työnantajatkin ovat lähteneet mukaan köyhdyttämään ruokailua. Jos työntekijöistä on kolme prosenttia kasvissyöjiä, he rettelöivät niin, että ruokalistasta 75 prosenttia on vegaaneille. Työmaaruokalat on rakennettu jonnekin pimeään kellariloukkoon ja niin epäviihtyisiksi, ettei kukaan jää sinne istuskelemaan.

Olin nuorena töissä saksalaisessa lehtitalossa Frankfurtissa. Korkean talon ylimmässä kerroksessa oli kaunis näköalaruokala, jossa oli pöytiin tarjoilu ja maukas kolmen ruokalajin ateria. Sai ostaa olutta, viiniä, samppanjaa ja jopa snapseja, mutta kukaan ei kännännyt. Talossa olleiden lehtien toimittajat ideoivat juttujaan ruokapöydissä. Ruokailu oli työn rento jatke, mitä suomalainen työnantaja ei ymmärrä lainkaan, kun se on tuhonnut työmaaruokailun. Toki se on itselleen rakennuttanut ylimpään kerrokseen maisemasaunan ja edustustilat, joissa tarjoillaan huippukokkien valmistamia herkkuja.
Ruokakulttuurin rappion huomaa monesta asiasta. Kun kutsuu ihmisiä kylään, on etukäteen jätettävä vieraille haastattelulomake, jossa kysytään, mille he ovat allergisia ja mitä he eivät suostu syömään vaikkapa eettisistä syistä. Vihreät taas eivät suostu vastavuoroisesti kunnioittamaan kokolihamiehen ruokavaliota.
Moni nainen ei syö mitään mitä on joutunut syömään koulussa tai ei ole aikaisemmin syönyt. Esimerkiksi tilliliha on monelle ylivoimaista. Eettisistä syistä ei suostuta koskemaan ternijuustoon, koska se on tehty lehmän lapselta riistetystä maidosta.
Ravintoloitsijoiden kokemukset kertovat, että on kaksi ryhmää, joita ei haluta asiakkaiksi, lääkärit ja opettajattaret. Molemmat ovat mestareita kehittämään itselleen allergioita niin, että jokaiselle on räätälöitävä oma menu. Pahempi on vain vihreiden eduskuntaryhmä. Sääliksi käy ryhmän johtajia, jotka joutuvat keksimään yhteisen ruokalajin pikkujouluun.

Katselin töissä ihmetellen nuoria naisia, jotka lämmittivät mikrossa Knorrin pussikeittoja. Kysyin, miten he ruokkivat lapsensa. Naiset katsoivat minua kuin idioottia: ”Kouluhan ruokkii heidät.”
Kysyin rehtorilta, mihin hänen koulunsa on erikoistunut – musiikkiin, urheiluun vai kuvataiteisiin.
Rehtorin vastaus oli: ”Ruokailuun.”
Perjantaisin lapset pitää tankata niin, että he pärjäävät viikonvaihteen yli, kun uusavuttomat äidit eivät osaa tehdä ruokaa. Maanantaiaamuna nälkäiset lapset pitää ruokkia.
Osalle lapsista kouluavustajien pitää opettaa haarukan ja veitsen käyttöä, sillä kotona sitä ei ole opittu. Olisiko syytä vaihtaa äitiä?

Kerro kaverille

Taas ovat käsillä ne viikot, kun Suomen seurapiirirouvat ovat niin tyytyväisiä ja iloisia. Edes pakkaset, kylmät viimat, lumipyryt ja kinokset eivät pilaa rouvien hyvää tuulta, kun he saavat sydämensä kyllyydestä moittia muiden naisten pukeutumista, kampauksia ja meikkejä Linnan juhlissa.
Mikään ei saa naista niin hyvälle mielelle kuin toisen naisen epäonnistuminen.
Aineistoa näille pahansuoville puheille oli yllin kyllin. Tärkein on television suora lähetys, jolla oli lähes 2,5 miljoonaa katsojaa. Sanomalehdet, jotka aikaisemmin eivät ilmestyneet itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna, ovat joutuneet muuttamaan aikatauluaan niin, että kaikki saavat seuraavana aamuna aukeamakaupalla kuvia Linnan juhlista ja heti lisää netissä. Aikaisemmin esimerkiksi Helsingin Sanomilla oli vain kolmen palstan uutinen juhlista.
Iltapäivälehdet täyttävät sivunsa useampana päivänä Linnan kuvilla ja selostuksilla. Sitten tulevat viikoittain ilmestyvät naistenlehdet ja aikakauslehdet. Viimeisenä ovat vuorossa kerran kuukaudessa ilmestyvät aikakauslehdet. Lehdet muuttavat jopa painoaikataulujaan saadakseen juhlat tuoreina sivuilleen.
Psykiatrien kannattaisi tutkia itsenäisyyspäivän vastaanoton mielenterveyttä edistävä vaikutus. Mielialalääkkeiden tarve varmaan vähentyy ratkaisevasti Linnan juhlia seuraavina viikkoina.

Yksikään lehti ei ole kiinnittänyt huomiota siihen, että tämän vuoden itsenäisyyspäivän vietosta tuli Sauli Niinistön voitonjuhla, jonne kutsun saivat erityisesti ne, jotka olivat tukeneet häntä presidentinvaaleissa.
Presidentin erityisavustaja Mikko Kortelainen, joka oli myös hänen vaalipäällikkönsä, oli kutsunut Linnaan sellaiset Niinistöä tukeneet kuvataiteilijat, jotka tyydyttävät kokoomuslaisten K-kauppiaiden ja huoltoasemien pitäjien näköistaidemakua. Muutama muusikkokin oli saanut kutsun vain sen vuoksi, että heidän nimensä esiintyi Niinistön tukilistalla. Haavistoa tukeneiden oli turha odottaa kutsua.
Perinteiset vähemmistöjen edustajat, mustalaiset, kuurot jne. eivät saaneet tänä vuonna kutsua. Heidät oli korvattu kokoomuslaisilla urheilijoilla ja urheilujohtajilla sekä Niinistön iskujoukolla hänen Mikadon ja Storyvillen aikakaudeltaan.

Presidentin pr-väki rummutti etukäteen, että juhliin on kutsuttu suuret joukot työläisiä, sotaveteraaneja, pienyrittäjiä ja taviksia. Joukossa näkyikin yksi työläinen, yksi palomies, yksi poliisi sekä yrittäjiä, jotka olivat antaneet rahaa ja muuta tukea Niinistön kampanjaan. Yhden käden sormet riittivät sotaveteraanien laskemiseen.
Tasavallan presidentin ongelma oli myös se, että lähes kaikki kulttuurin tähdet olivat vaaleissa Pekka Haaviston takana, joten Niinistön kutsulistalle pääsi kovin vaatimattomilla saavutuksilla.
Työn juhlaksi nimetty vastaanotto olisi pikemminkin voitu ristiä Niinistön vaalityön juhlaksi.
Linnan kutsujen lähettäminen vain vaalien voittajan tukijoille on tietenkin paljon halvempaa kuin Yhdysvaltain järjestelmä, jossa presidenttiä tukeneet rahamiehet nimitetään suurlähettiläiksi Suomen tapaisiin mitättömiin maihin.
Niinistön viesti pienyrittäjille ja b-luokan taiteilijoille oli selvä tulevaisuuden kannalta, sillä jokainen tietää nyt, miten kutsun Linnaan saa.

Kerro kaverille

Kuinka toisenlainen olikaan Suomi 1940-luvun lopulla, kun lapset lähetettiin maalle jouluksi. Häkäpönttölinjurilla köröteltiin mäkisiä hiekkateitä. Jyrkimmissä mäissä miehet nousivat työntämään linjuria.

Tämän päivän terveysviranomaiset olisivat kauhistuneet siitä, että linjurin taka-osassa miehet istuivat tupakalla turisemassa maailmanmenosta.

Moniin maalaiskyliin vedettiin tuolloin vielä sähköjä. Puhelin oli lähes tuntematon laite maalaiskylissä ja viestintä toimi kirjeitse. Sekään ei ollut helppoa, sillä isovanhempieni ikäisillä oli takanaan vain pari vuotta kiertokoulua. Kirjoitustaito oli olematon.

Helsinkiläispoikaa ihmetytti maalaiskylien tiukka luokkajako. Yhden lehmän omistajat eivät olleet juuri missään tekemisissä tilallisten kanssa. Edes lapset eivät leikkineet keskenään.
Tarkkaa oli sekin, missä kaupassa käytiin. Isot isännät kävivät porvarillisessa osuuskaupassa, mäkitupalaiset työväen osuusliikkeessä. Opettajat, postineiti, myllyn ja meijerin työntekijät sekä seppä käyttivät yksityiskauppaa.

Koko kylässä ei ollut yhtään autoa. Kaikki kulki hevosella. Puut kaatuivat justeerilla, sillä moottorisahaa ei ollut. Minullekin tehtiin pieni pokasaha, jolla sain karsia kaadettujen puiden oksia.

Metsätöissä nuotiolla keitettiin kahvia ja sen lomassa ukot muistelivat, millaista oli ollut vuonna 1918 Suomenlinnan punavankileirillä. Yksi mies esitteli kaljua päätään ja syytti siitä lahtareita.

Suomenlinnassa jaettiin puuroa. Annostelijana oli oman kylän vankityttö, joka kehotti miestä ojentamaan hattunsa, kun vartija katsoi muualle. Tyttö kauhoi hatun täyteen puuroa, mies pani sen päähänsä ja meni ulos istumaan. Kuuma puuro oli irrottanut tukan päästä, mutta nälkä oli niin kova, että hän söi puuron hiuksineen. Sellaista oli punikin turhamaisuus hämäläisellä huumorilla höystettynä.

Kylän ainoa Helsinkiin tutustunut mies oli sokea enoni, joka oli käynyt Sokeain koulua. Hän oli saanut potkut koulusta, kun oli kivunnut ikkunasta ulos ja lähtenyt valkoisen keppinsä kanssa ryyppäämään ja naisiin. Minun mielestäni Sokeain koulun olisi pitänyt antaa hänelle kunniamaininta moisesta saavutuksesta, mutta kristillishenkinen koulu antoikin potkut.

Enoni teki kylän parhaan sahdin, jota minäkin sain nauttia jo 13-vuotiaana, sillä hän ei sokeana erottanut ikääni. Tietenkin tätini kantelivat äidille, jolta sain kuulla kunniani.

Hiihdellessäni törmäsin järven jäällä mieheen, joka oli aivan enoni näköinen. Kerroin asian tädilleni, joka vaivautuneena kertoi, että mies oli hänen isänsä harha-askel. Eri puolilta pitäjää löytyi myöhemmin neljä muutakin samannäköistä miestä. Isoisäni oli pitkä, komea, sinisilmäinen mies, joka oli nuorena palvellut tsaarin armeijassa. Vanhasta muistista hän alkoi kuolinvuoteella puhua venäjää.

Minua ihmetytti se, että Hämeessä puhuttiin aivan eri kieltä kuin Helsingissä. Kotitalouskieli oli pitkälti ruotsia, vaikka ruotsia puhuivat vain apteekkari ja vallesmanni kaukana kirkolla.

Kirkkoonkin mentiin hevosella, eikä se ollut mitään romantiikan hakua, vaan käytännön kulkupeli. Aikojen alussa hevonen oli määrännyt kunnan koon, ja niinhän se tekee edelleenkin, vaikka suuri osa maaseudun romantiikasta on kadonnut autioituneiden kylien mukana.

Kerro kaverille

Kun oma 70:n rajapyykki ja vanhuus lähestyvät, herää huoli, miten tässä pärjää. Poliitikot ovat viime vuodet mellastaneet vanhusongelmista lähinnä sen vuoksi, että siinä joukossa on jo miljoona eläkeläisäänestäjää. Sotien veteraanit jäävät pian unohduksiin.

Minä en tunne mitään huolta vanhuudestani. Kyllä äiti minut hoitaa. Joulunakin olimme lounaalla äidin luona. Jouluaterialle kuuluivat kaikki perinteiset herkut: kinkku, lanttu-, peruna- ja porkkanalaatikot, sillit, lohet, rosolli, riisipuuro, sekahedelmäkeitto, kahvit, pikkuleivät, kakut jne. Täytekakkua lukuun ottamatta kaikki oli äidin itse tekemää.

Tarjottu apukaan ei kelvannut, sillä 93-vuotiaan äidin mielestä hänen on tarjottava perinnejoulu lapsilleen, miniöilleen, lapsenlapsilleen, heidän miehilleen ja vaimoilleen sekä lastenlastenlapsilleen. Lasten velvollisuus on vain pelata hänen kanssaan muutama erä marjapussia. Yleensä hän nitistää meidät korttipöydässä.

Joskus tekisi mieli näyttää äidille näitä nykyisiä tasa-arvoajan naisia, jotka eivät osaa leipoa, paistaa kinkkua tai tehdä juuri muuta kuin lämmittää mikrossa Saarioisten eineksiä tai ostaa kaupasta puolivalmiita tofuruokia.

Hän voisi kertoa, miten ruokittiin perhe sota-aikaan, kun korttiannos ei riittänyt mihinkään, miten imetettiin lasta kellarissa, kun venäläisten pommikoneet pudottivat pommeja niin, että moni lähitalo sortui. Omasta kodistakin tuhoutuivat ikkunat, ja ilmanpaine rikkoi huonekaluja.

Sota-ajan äidit olivat useita vuosia yksinhuoltajia, kun isät olivat tekemässä Suur-Suomea. En kuullut heidän koskaan naukuvan niin paljon kuin tämän päivän yhden lapsen yksinhuoltajaäitien.

Kun käyn äidin luona, hän kiinnittää huomionsa tahraiseen villapuserooni, pakottaa riisumaan sen ja pesaisee. Syksyisin hän antaa mukaani sangollisen itse maustettuja kurkkuja omalta viljelykseltään. Äidin ruokapöydässä on itse kasvatetut perunat, juurekset ja jälkiruokamarjat.

Hänellä on aina tarjolla omia herkkuja sekä kahvin kanssa vastaleivottua kakkua ja pipareita. Vatsa on täynnä, kun poistuu äidin luota.

Äiti pilkkaa politiikan sosiaalitanttoja, jotka mellastavat vanhusten ongelmista. Hän käy auttamassa paria vanhusta, vie ruokaa ja siivoaa. Olen kuullut sen muualta, sillä itse hän ei sitä kerro.

Äiti oli loukkaantunut, kun joku Espoon sosiaalivirkailija kävi urkkimassa, miten vanhus pärjää yksin kotonaan. Hänelle ei kelvannut kunnan tuputtama apu. Hänen asunnossaan ei ole pölyhiukkastakaan, ja astiat tiskataan käsin sitä mukaa kun niitä tulee.

Kuntoaan äiti pitää yllä uimalla, jumppaamalla ja pyöräilemällä – tietenkin ilman kypärää. Suojateiden yli hän on alkanut taluttaa pyöränsä, kun autoilijat ajavat niin varomattomasti. Pyöräilevän isänkin päälle joku poika ajoi autollaan takaapäin suojatiellä. Siitä isä vielä toipui, mutta 20 vuotta sitten tuli hänelle lähtö.

Kun puhutaan eläkeiän nostamisesta, harva muistaa, että Suomessa suuri osa vanhoista naisista tekee töitä koko ikänsä. He huolehtivat lapsistaan, kaitsevat lapsenlapsiaan, hoitavat kasvimaitaan, kutovat villapuseroita ja lapasia, säilövät kurkkuja ja marjoja ja vievät perinteitä eteenpäin. Monen herkun reseptit minäkin olen kysynyt äidiltä.

Kerro kaverille

Tulee niin hyvä mieli, kun nykyisin kuuntelee rotareja, leijonia, Töölön seurapiirikanoja, K-kauppiaita, ABC-asemien pitäjiä ja muita pienyrittäjiä, Suomalaisen Klubin veteraaneja, urheilujohtajia, urheilukatsomoita, eli kaikkia näitä porvarillisen yhteiskunnan reservaatteja.

Voi sitä riemua, kun enää ei tarvitse katsella ja kuunnella sitä akkaa, joka pilasi 12 vuotta elämästämme. Ei kukaan jaksanut kuunnella hänen puheitaan kolmannen maailman ongelmista, kehitysavusta, naisten asemasta, globalisaatiosta.

Nyt kokoomuksen puuteripyllyt voivat taas vapaasti vastustaa alkoholistien asuntolan rakentamista Töölööseen, tähän porvarien Sörkkään, tai mielenterveyspotilaiden asuttamista Espoon omakotialueen läheisyyteen.

Tuntuu niin hyvältä, kun meillä on presidentti, joka puhuu sellaista kieltä, jota ymmärrämme mekin, jotka vietimme yhteiskuntaopin tuntimme Valion baarissa tupakalla, Tex Willeristä moraaliset näkemyksemme ammentaen.

Tarja Halosen globalisaatio-kehitysapu-tasa-arvo, ympäristö- ja muiden horinoiden jälkeen tuntui niin hyvältä, kun Meidän Presidenttimme Sauli Niinistö puhuu selkeästi rahasta ja moraalista lähes Tex Willerin sanoin.

Eduskunnan puhemiehenä Niinistö näytti jo yhteiskunnalliset taipumuksensa, jotka miellyttivät meitä äänestäjiä. Hän yritti estää eduskunnan kalliin remontin, mutta puhemiesneuvostossa Matti Ahde (sd) ja Seppo Kääriäinen (kesk) äänestivät hänet kumoon.

Jokaisen firman tukipylväs on kamreeri, joka kieltää klemmarien tuhlailun, vaatii kirjekuorien käyttämistä useaan kertaan, neuvoo vastausviestien kirjoittamista paperin kääntöpuolelle.

Niinistöstä tuli kamreeri, joka karsi eduskunnan lukusalista kalliit ulkomaanlehdet, vaihtoi vieraille tarjotut sämpylät pipareihin, alensi uima-altaan lämpötilaa neljä astetta, lakkautti ulkomaisilta valiokuntamatkoilta naiskansanedustajien ikimuistoisen edun, shoppailupäivän, myi mielenosoituksellisesti pois puhemies Paavo Lipposen aikana ostetun panssaroidun Mersun sekä poisti eduskunnan vahtimestareilta kiinteän ylityökorvauksen.

Harva huomasi, että eduskunnan palkkakulut räjähtivät, kun vahtimestareille ryhdyttiin maksamaan työehtosopimuksen mukaista ylityökorvausta.

Kansanedustajat uskoivat, että puhemiehen kamreerimaiset otteet olivat kiusantekoa ja olivat vähällä pudottaa hänet paikaltaan. Niinistön lähipiiri oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että tämä ei siedä pienintäkään törsäystä ja että hänen pitää olla itse säästäväisyyden esimerkki.

Kerran joku liikemies halusi tarjota Niinistön seurueelle samppanjaa Storyvillessä. Kun tarjoilija työnsi Dom Perignon -lasin Niinistölle, tämä kippasi sen mielenosoituksellisesti olutkolpakkoonsa.

Jokainenhan meistä tuntee kitupiikkejä ja kamreereja. He voivat olla ikäviä tyyppejä, mutta tärkeitä yhteiskunnan tukipylväitä. Eihän Niinistön palkanalennus pelasta Suomen taloutta sen enempää kuin sämpylöiden vaihto pipareihin, mutta esimerkillä on voimaa. Kaikki kauppakamarinulikat kilpailevat nyt Niinistön matkimisessa.

Kerro kaverille

Helsingin Sanomat on tehnyt tutkimuksen, jonka mukaan 40 prosenttia ihmisistä ei tiedä, mitkä puolueet ovat hallituksessa.
Jos tutkimus olisi tehty lehden omien toimittajien keskuudessa, tulos olisi todennäköisesti ollut surkeampi. Lehden toimittajien luku-, kirjoitus- ja laskutaidossa on puutteita, jotka vain arvostelukyvyttömyys voittaa.
Jos lehti kirjoittaa jotain kotikaupungistaan Helsingistä, tiedot ovat yleensä virheellisiä. Sepänkatu on milloin Eiraa, Ullanlinnaa tai Kaivopuistoa, mutta ei koskaan Rööperiä eli Punavuorta, jota se oikeasti on. Toivoisi, että edes valtava toimituspäällikköjen joukko valvoisi tällaisia asioita, mutta eiväthän nämä Lapista tulleet ja Tampereella opiskelleet Helsinkiä tunne. Heille Helsingin Hämeentiekin on Hämeenkatu.

Rooman perustivat Helsingin Sanomien mukaan sudet. Suomen teollisuuden merkkihenkilöä ei pidetä nekrologin arvoisena, kun sen sijaan aidsiin kuolleet amerikkalaiset tuntemattomat rock-kitaristit saavat sankarivainajan kohtelun. Vaikka lehden johto onkin siirtynyt nuorsuomalaisuudesta vanhalestadiolaisuuteen, Raamatun tarinat ovat jääneet lukematta, sillä Josef ja Benjamin eivät olleet Abrahamin poikia.
Edes kolmen oikaisun jälkeen ei opita Turkin pääkaupunkia, vaan se on lehdessä jatkuvasti Istanbul, vaikka jokainen peruskoulun ala-asteen oppilaskin tietää, että se on Ankara. Venäläiset nimet on yleensä väärin kirjoitettu.
HS kilpailee iltapäivälehtien kanssa hömppäaineistosta. Tuskin enää kävisi niin, että kun Grace Kelly kuoli auto-onnettomuudessa, siitä ei ollut riviäkään: ”Meillä ei ole tapana uutisoida jonkin postimerkkivaltion päämiehen vaimon kuolemaa.”
Helsingin Sanomien toimituksen on vallannut omahyväisyys ja ylimielisyys, joka voittaa jopa mainostoimistojen yli-ihmiskulttuurin. Osaksi se on perintöä lehden suuruuden ajoilta aivan kuten ruotsalaistenkin, joille ei ole vielä selvinnyt, että Kaarle XII hävisi Pultavan taistelun.

HS on nyt pari viikkoa kehunut lehtiuudistustaan. Irtonumeromyynti on muka noussut, kun monesta kioskista ei lehteä saa. Ei tietenkään, kun sitä ei ole sinne aikoihin tilattu.
Uteliaisuuttani olen kysellyt alle 35-vuotiailta pääkaupunkilaisilta, tilaavatko he Helsingin Sanomia. Harva tilaa, ja jos jollekin lehti tulee, sen maksaa isä tai äiti. Onkohan levikkiosasto laskenut, miten lehden käy, kun nämä isät ja äidit aikanaan kuolevat?
Eräs isä kertoi murheellisena, että tyttäret pyysivät lopettamaan lehden tilaamisen, kun sitä ei kuitenkaan kukaan lue ja on vain turhaa vaivaa kantaa se roskiin.
Helsingin Sanomat pani juuri varhaiseläkkeelle 30 toimittajaa, joiden mukana katosi yli 1 000 vuotta tietoa, elämänkokemusta ja ihmissuhteita. Kun katseli uudesta tabloid-Hesarista toimittajien kuvia, pisti silmään, että valtaosa oli kolmikymppisiä naisia.
Ehkä heille kahdenkymmenen vuoden kuluttua kertyvät vaadittavat tiedot, taidot ja kontaktit. Eihän näitä nykyisiä kirjoituspöytätoimittajia edes tunne kukaan, sillä moni heistä noudattaa ohjetta, että poliitikoista ja yritysjohtajista on pysyttävä mahdollisimman kaukana, sillä pelkät suhteet korruptoivat.

Kerro kaverille

Kadehtien kuuntelen nuorten neitien monipuolista kielitaitoa. Englantilaiset, ruotsalaiset, saksalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja venäläiset saavat palvelun äidinkielellään torikahviloissa tai Stockmannin kassalla.

Olen ylpeä tästä maasta, kun ratikkakuski tai poliisi neuvoo sujuvalla englannilla turisteja.

Toista oli ennen. Meidän ikäisemme eivät kielivalintoja tehdessään voineet kuvitella, että maailmaa olisi Tukholmaa tai Hampuria kauempana. Kun kieliluokalle vielä menivät tylsimmät lattatissiset tytöt, me pojat menimme matikkalinjalle. Kansakoulun matematiikka olisi hyvin riittänyt elämässä, sen sijaan kieliä olisi tarvinnut.

Lisäksi opetus oli tehty sellaiseksi, että opettajat etsivät vain virheitä, eivätkä sitä mikä oli hyvää. Kotikielenään ruotsia tai saksaa puhuvat saivat huonoja numeroita, kun heillä oli kirjoitusvirheitä, joihin opettajan oli helppo puuttua. Käytännön elämässä kirjoitus- ja kielioppivirheillä ei ollut merkitystä.

Kun suomalaiset lähtivät joukoittain maailmalle, Ruotsiin tai Amerikkaan, he eivät vaivautuneet opettelemaan kieltä, vaan elivät omissa yhteisöissään. Moni Espanjaan eläköitynyt ei puhu espanjaa.

Kun kansalaissodan jälkeen ainakin 10 000 punikkia pakeni Venäjälle, he elivät omissa yhteisöissään opettelematta venäjää. Kerrotaan tarinaa punakaartilaisesta, joka pantiin Leningradin suomalaiseen upseerikouluun. Hän aloitti upseerin uransa osaamatta venäjää.

Suomalaisupseeri komennettiin muutamaksi vuodeksi venäläiseen joukko-osastoon oppimaan venäjää. Kun hän palasi komennukselta, toverit kysyivät, oliko hän oppinut kieltä.

”En oppinut, mutta pataljoona oppi suomea”, upseeri sanoi.

Vaikka nuoriso on oppinut kieliä, usein ihmetyttää, että esimerkiksi kansanedustajista valtaosa ei osaa kieliä, vaan lähtee eduskunnan kustantamille kielikursseille. Television urheiluruudussa ruotsalaisia tai saksalaisia urheilijoita haastatellaan usein englanniksi.

Suomalaiset ovat myös pahansuopia muiden kielitaidolle. Vähänkin kömpelö kielitaito saa pilkkaa. Moni suomalainen ei kehtaa julkisesti puhua ruotsia, ja suomenruotsalaiset alkavat heti puhua suomea, kun seurueeseen liittyy yksikin suomalainen.

Aikoinaan oli yleinen kansanhuvi pilkata ulkoministeri Ahti Karjalaisen englantia, vaikka hän oli koulussa saanut vain saksan ja latinan opetusta. Katselimme televisiosta, kun Ahti Karjalainen puhui saksaa, ja joku purskahti nauramaan. Seurueessa ollut Karjalaisen koulutoveri sanoi loukkaantuneena: ”Tuollaista saksaa opetettiin Mikkelin lyseossa.”

Usein ihmetyttää, miksi maalaiskoulujen oppilaiden kielitaito on melko vaatimaton. Onko vika koulussa vai ympäristössä, jossa ei joudu tekemisiin ulkomaalaisten kanssa? Mutta Mikkelin lyseon kielitaidollakin pärjää maailmalla hyvin, kun ei piittaa suomalaisesta kielitraumasta.

Vanhoilla päivilläni päätin opetella venäjää Moskovassa. Venäläiset kehuvat venäjääni kauniiksi, mutta kolmannen alkeiskurssinsa keskeyttäneet suomalaiset moittivat ääntämystäni ja virheitäni. Huomaan itsekin syyllistyväni samaan syntiin, 50-luvun opettajilta opittuun, että nautin siitä, kun saan tv-toimittajat kiinni venäläisten nimien väärästä ääntämisestä tai lehdet nimien virheellisestä kirjoitustavasta.

Kerro kaverille

Suomessa on asunut satoja tuhansia venäläisiä sotilaita ja kymmeniä tuhansia ruotsalaisia sotilaita. Venäjän armeijan upseerit olivat suureksi osaksi puolalaisia, jotka eivät onneksi suostuneet tukemaan punikkeja kansalaissodassa.
Puolalaisten upseerien muistona on Helsingissä katolinen kirkko, jonka heidän vaimonsa rakennuttivat keräämillään rahoilla. Muukalaiskaunaisten perussuomalaisten johtaja Timo Soini palvoo jumalaa puolalaiskirkossa. Häntä ei voi syyttää muukalaisvihamieliseksi.
Kronstadtin kapinan osallistujat pakenivat Suomeen, jonne osa jäi. Tämän kapinan johtajat olivat puolalaisia upseereita, joiden jälkeläisiä elää vieläkin Suomessa. Kapinan kukistajiin kuuluivat Leningradin suomalaisen upseerikoulun oppilaat, jotka olivat Venäjälle paenneita punakaartilaisia.
Venäjän armeijan Suomessa palvelleet juutalaiset ja tataarit jäivät usein tänne. Presidentti Paasikivi oli huolissaan, kun juutalaisia muutti pois Suomesta. Juutalaiset muuttavat aina sodan tai miehityksen alta pois.

Suomen teollisuuden ja kaupan loivat aikoinaan ruotsalaiset, norjalaiset, saksalaiset, venäläiset, britit, skotit ja monet muut, joiden ansiosta olemme aika kansainvälinen maa.
Kun afrikkalaiset, arabit, afgaanit ja muut alkoivat suuremmin joukoin tulla Suomeen, nousi täälläkin muukalaiskammo, jonkinlainen arkinen rasismi, joka on luonteeltaan aika harmitonta, lähinnä huonoa käytöstä.
Suomessa ei ole tapettu rasismin takia yhtään mustaa eikä sukupuolisyrjinnän vuoksi yhtään homoa kuten vaikkapa Hollannissa saati sitten Venäjällä, jossa valtio aloitti homovastaisen kampanjan. Mustia opiskelijoita siellä on tapettu pitkään eikä poliisi ole juuri puuttunut asiaan.
Maahanmuuttajat oppivat nopeasti hyödyntämään rasistisyytöksiä. Musta koripalloilija huomasi joutuneensa Joensuun pimeyteen ja ankeuteen, mistä hän halusi nopeasti pois, mutta sopimusrikko olisi tullut kalliiksi. Hän keksi syyttää joensuulaisia poikia rasismista, ja pääsi sillä verukkeella lähtemään.
Poliisi tutki asian eikä löytänyt minkäänlaista rasismia.

Helsingin ulkoilu- ja urheilutoimen johtaja Anssi Rauramo on saanut rasismisyytteitä, kun hän on huomautellut maahanmuuttajien urheiluseuralle, että sen pitää maksaa saamillaan avustuksilla hallivuokrat eikä humputella rahoja muuhun.
Helsingin sosiaalitoimen virkailijan luo tuli afrikkalainen, joka vaati rahaa videoihin. Kun virkailija ei antanut videorahoja, musta mies alkoi syyttää häntä rasistiksi. Virkailija oli mustalainen, jolla oli itsellään pitkä kokemus rasismista.
Lähes joka viikko on televisiossa joku Setan johtaja tai päivystävä homoemo syyttämässä heteromiehiä homovastaisuudesta. Missä sitä on? Yhdellä marssilla joku käytti pippurisumutinta. Eipä juuri muuta.
Valkoisen heteromiehen pitkällä kokemuksella voin kertoa, että saamme usein huonoa kohtelua ravintoloissa, autokorjaamoissa, kaupan tiskillä tai virastoissa. Suomalaisen on totuttava siihen, että täällä ollaan töykeitä kaikille.
Lakikaan ei ole kaikille sama. Jos heteromies tartuttaa aidsin naisiin, hän saa kahdeksan vuotta vankeutta, mutta jos homo tartuttaa sen miehiin, syytettä ei edes nosteta.

Kerro kaverille

WinCapitan toimitusjohtaja Hannu Kailajärvi sai viisi vuotta vankeutta huijattuaan tuhansilta ihmisiltä rahat. Ensikertalaisena hän saa puolet tuomiostaan anteeksi, joten yli 50 miljoonan puhalluksesta kaksi ja puoli vuotta on aika lievä tuomio.
Arto Merisalokin sai pitemmän tuomion paljon vähäisemmästä syystä.
Kailajärven tavoin monien sijoitus- ja pankkiiriliikkeiden tai pankkien notariaattien pomot pitäisi panna häkkiin ihmisten huijaamisesta.
Puhelin soi. Mies mutisee nimensä ja yhtiönsä nimen niin epäselvästi, ettei niistä saa mitään tolkkua. ”Onko äitinne julistettu holhoukseen”, mies kysyy.
”Mihinkähän kysymys tähtää”, kysyn.
”Äitinne on yhtiössämme neuvottelemassa sijoituksista, mutta hän käski soittamaan pojalleen”, mies sanoo.
Ihmettelin vähän, miten 93-vuotias vanhus on houkuteltu sijoitusyhtiöön neuvotteluihin Helsingin Bulevardille vanhaan WSOY:n taloon, vaikka hän ei ole vuosiin viitsinyt lähteä Espoosta.

Selitän miehelle, ettei äiti ole holhouksessa, mutta pidän sopimattomana, että vanhuksia houkutellaan tällaisella viekkaudella sijoittamaan eläkerahansa osakkeisiin.
”Jättäkää äitini rauhaan”, sanon miehelle, joka yrittää nyt houkutella minua sijoitusneuvotteluun. Miehen äänestä voi jo päätellä, että hänellä on kulkukauppiaan hengenlahjat. Röyhkeys korvaa tiedon ja älyn.
Äiti kertoi myöhemmin, että joku nainen oli viikon soitellut ja houkutellut häntä sijoitusneuvotteluun. Kilttinä vanhuksena hän oli lopulta taipunut ja päättänyt käydä kuuntelemassa, mistä on kysymys.
Selvisi, että sijoitusyhtiö oli tilannut Elisalta luettelot Helsingin seudulla asuvista lankapuhelinosakkeen omistajista. Oli päätelty, että jos on vielä lankapuhelin, rahaa on varmaankin pankkitilillä. Kun samassa numerossa ei ole miehen nimeä, voi päätellä että nainen on yksineläjä. Etunimestä voi arvioida iänkin, sillä Wilhelmiina on tuskin opintorahalla elävä rokkinuori.

Sijoitusyhtiöt eivät kanna mitään vastuuta eläkeläismummojen rahoista. Oikeus on vapauttanut vastuusta notariaatin, jonka huonoilla sijoituksilla tuhlasi eläkeläisten rahat. Oman provisionsa ne kyllä osaavat lypsää.
Kailajärven seuraksi vankilaan voisi panna pankkien notariaattien, sijoitusyhtiöiden ja pankkiiriliikkeiden pomoja, jotka ovat huijanneet vanhuksia kelvottomiin sijoituksiin.
Sairaanhoitajat kertovat usein, että perheettömien kuolevien vuoteiden vierelle alkaa ilmestyä Jehovan todistajia valmiiden testamenttilomakkeiden kanssa, etenkin jos vanhuksilla on asunto-osake ja kesämökki. On muitakin uskonlahkoja vaanimassa perintöjä. Tunnen Töölöstä kokoomuslaisen seurapiirirouvan, joka vaanii kuolevia vanhuksia ja on tähän mennessä saalistanut jo useamman kesähuvilan.
Huvittavimpiin vanhusten puijaajiin kuului aikanaan Valitut Palat, joka pakkomyi typistettyjä klassikoita ja muilta kopioituja äänilevyjä. Kun tämän sukupolven vanhukset kuolivat, antikvariaatteihin ilmestyi suuret määrät kuvaraamattuja ja vastaavia kirjoja.
Ennen vanhaan helsinkiläisen porraskäytävän aulassa oli emalikyltti: ”Kerjääminen ja kaupustelu kielletty.”
Samanlaisen kiellon voisi laittaa puhelimeen, sillä siitä on tullut sijoitusyhtiöiden ja muiden modernien kerjäläisten väline tunkeutua ihmisten elämään.

Kerro kaverille

On vaikea kuvitella asuvansa paikassa, jossa ei ole Stockmannin tavarataloa, Akateemista kirjakauppaa, kauppahalleja ja toreja, kahtakymmentä elokuvateatteria, Ryhmäteatteria, ravintola Kosmosta ja Salvea tai Wotkin’sin lihanjalostustehtaan myymälää.
Jos nuorison ainoa kokoontumispaikka on ABC-aseman kahvila kirkonkylän moottoritien laidalla, ei ole ihme, että siellä kasvaa koulutovereitaan ampuvia epätoivoisia nuoria.
Huvittavaa on, että ne jotka eivät pääse nauttimaan näistä Helsingin iloista, ovat kovin kaunaisia helsinkiläisille.
Helsinki-kaunaisuus näkyy jopa kirjallisuudessa. Suomen suurimpiin kirjailijoihin kuuluva Väinö Linna kuvaa helsinkiläistä aina kopeaksi ja töykeäksi. Esimerkkinä vaikkapa Tuntemattoman sotilaan luutnantti Lammio, joka on teoksen inhottavin tyyppi.
Pitkän kokemuksen perusteella Lammiota on mahdotonta tunnistaa helsinkiläiseksi. Hän vastaa kaiketikin maalaisten ennakkoluuloa helsinkiläisistä. Tampereelle muuttaneena maalaispoikana Linna tuskin tunsi helsinkiläisiä. Hänen romaaniensa helsinkiläinen muistuttaa lähinnä Helsinkiin muuttanutta pöyhkeää maalaispoikaa, joka kotikylässä kädessään on niin stadilainen. Lammio tuo mieleen elävästä elämästä lähinnä Paavo Väyrysen ja Esko Ahon.
Linnan kuvaama helsinkiläisnainen ruustinna Ellen Salpakari Täällä Pohjantähden alla –trilogiassa on kuin Lootin vaimo, jonka suolapatsaan eläviä kopioita ovat esimerkiksi Anneli Jäätteenmäki ja Mari Kiviniemi. Ei ihme, että maan asiat ovat hunningolla, kun suolapatsaatkin voidaan nimittää Suomen pääministereiksi.

Helsinkiläiskauna olisi vain huvittava henkisen rappion piirre ellei se vaikuttaisi maan asioiden hoitoon. Kun Helsinki suunnitteli uutta satamaa Vuosaareen, muun maan kansanedustajat vastustivat sitä raivokkaasti. Jopa satamakaupunki Kotkan kansanedustajat Antero Kekkonen (sd) ja  Jyri Häkämies (kok) yrittivät kaataa hankkeen, sillä heidän mielestään Suomenlahden muut satamat voivat huolehtia Helsingin tuonti- ja vientitarpeet.
VR ja Destia huolehtivat maalaiskansanedustajien painostamina, että junat ja maantiet menevät sinne missä ei asu ihmisiä, mutta tarpeellisia junia on vaikea saada Helsingin seudulle.
Kaurismäen road moviessa oli kohtaus, jossa piti ajaa autolla pölyistä hiekkatietä Lapissa. Kun sellaista ei löytynyt Lapista, kuvausryhmän piti tulla läntiselle Uudellemaalle, jossa hiekkateitä on vielä runsaasti. Niitä ei ole päällystetty, kun Destia laittaa Lapin poroille asvalttiteitä.

Kuntauudistus on yleisen kaupunkilaiskaunaisuuden vuoksi mahdotonta. Kuntien rajat on vuosisatoja sitten tehty kirkon tarpeiden mukaan siten, että hevosella pääsi kuulemaan jumalan sanaa. Hevosten ja pappien yhdyskuntasuunnittelu hallitsee maata edelleenkin.
Helsingin ympäristökunnat vastustavat liitoksia. Espoon rollaattorilähiöt haluavat pitää oman kaupunkinsa, josta tullaan Helsinkiin elokuviin, teatteriin, torille ja Stockmannille, kun elävä elämä on sieltä sammunut jo ajat sitten.
Jopa pikkuisen Porvoon lehdet purkavat kaunaansa Helsinkiä kohtaan, vaikka suuri osa porvoolaisista käy Helsingissä töissä. Vastaavasti Porvoon ympärillä olevissa pikkukunnissa inhotaan Porvoota, koska pelätään sen nielevän ne.

Kerro kaverille

Suomen poliittinen ilmapiiri on huolestuttava. Hallitusta syytetään, ettei se tee mitään, vaikka taloudelliset ongelmat ovat suuria.
On vaikea keksiä, mitä hallitus pystyy tekemään. Oppositio vastustaa kaikkea. Elinkeinoelämä vaatii mahdottomia. Demarit ovat jähmettyneet muinaisiin kantoihinsa esimerkiksi eläkeasioissa.
Kokoomuksessa vanhat sivistysporvarit ovat kuolleet sukupuuttoon ja tilalle ovat nousseet kauppakamarinulikat, jotka ovat rosvokapitalismin ahneuden tukipylväitä.
Eduskuntakin on ajautunut kummalliseen tilaan. Perussuomalaisten pelko on ajanut monet kansanedustajat matkimaan heitä. Kolmannes kansanedustajista on sellaisia, joiden ainoa merkki sivistyksestä on Calmette-rokotuksen arpi. Pelko perussuomalaisten uudesta vaalivoitosta pelottaa.

Aikaisemmista lamoista tuttu ilmiö, äärioikeiston nousu, näkyy siinäkin, että puolifasistisia järjestöjä perustetaan ja ne häiriköivät väkivaltaisesti.
Laman ja työttömyyden ei tarvitse paljon syventyä, kun mekin ajaudumme 1920- ja 1930-lukujen ilmapiiriin.
Työnantajaleirissä ovat jyrkät mielipiteet lisääntyneet. Elinkeinoelämän keskusliitto ei halua enää sopia muusta kuin palkkojen alentamisesta ja työuran pidentämistä.
Kiihkeimmät yrittäjät puhuvat avoimesti, että ammattijärjestöjen jäsenmaksujen verovapaus pitää poistaa. Monet ovat valmiit lakkauttamaan jäsenmaksujen perinnän. Ammattijärjestöjen ajaminen taloudelliseen ahdinkoon voisi edistää monen unelmaa, että ne kuihtuisivat omia aikojaan. 1920-luvullahan SAK:n edeltäjä lakkautettiin, ja 1930-luvun alussa Lapuan liikkeen valta-aikaan kokoomus olisi lakkauttanut sosiaalidemokraattisen puolueenkin.

Kokoomuksen pöyhkeys on kasvanut, kun puolue on maan suurin, sillä on pääministeri, presidentti ja se hallitsee lähes kaikkia elinkeinoelämän ja työnantajien järjestöjä sekä suurta osaa mediaa.
Kokoomuksen nuorisosiivessä kuuluu äänenpainoja, jotka ovat perua heidän isoisiltään, IKL:n ja Lapuan liikkeen ajoilta. Kun Elinkeinoelämän keskusliiton johtoon tuli kokoomuksen Jyri Häkämies, liitosta puhdistettiin heti maltillisemmat ainekset. EK:n linja on jyrkentynyt, kun uusi ahne yrittäjäpolvi on astunut johtoon.
Demareita käy sääliksi. Kokoomuksen inho heitä kohtaan on syvää. Se pääsi valloilleen presidentti Tarja Halosen 12-vuotisella valtakaudella. Harva enää muistaa aikoja, jolloin kokoomuksen ja demareiden aseveliakseli toi juoksuhaudoissa kasvaneen toveruuden politiikkaan.

Suoranaiseen demarifobiaan törmää kaikkialla. Kepulaisilla se on lähes geneettistä, vasemmistoliittokin on perinyt sen kommunisteilta. Kumma kyllä perussuomalaisissa sitä ei juuri näy. Ehkä syynä on se, että sattuma on ratkaissut Timo Soinin puoluevalinnan. Hän voisi yhtä hyvin olla tannerilainen demari.
Tällaisin voimin on lähes mahdotonta pelastaa maata katastrofilta, joka vain syvenee. Seuraus voi hyvinkin olla se, että äärioikeisto vahvistuu ja hulinoivat fasistit tulevat ulos koloistaan mellastamaan esi-isiensä tavoin.
Puolueet voisivat ottaa avukseen päivänpolitiikan ulkopuolelta veteraaneja, jotka ovat riippumattomia tämän päivän jyrkistä virtauksista. Heidän ehdotuksiaan kannattaisi ainakin kuunnella.

Kerro kaverille

Filosofian isä Sokrates oli yksi niitä Ateenan temppelien portailla vetelehtineitä työtä vieroksuvia paskanjauhajia, jotka ryhtyivät nimittämään itseään filosofeiksi.
Kotona oli nalkuttava eukko Ksantippa, eräänlainen filosofi Pekka Puupään vaimon Justiinan esikuva. Ksantippaa kiukutti, kun Sokrates ei tehnyt koskaan mitään hyödyllistä, vaan väitti filosofoivansa.
Sokrates ei jättänyt jälkipolville mitään kirjallisia muistoja, vaan hänen jälkeensä tulleet ovat keksineet sen, mitä Sokrates oli muka eläissään sanonut. Samalla tavalla Jeesuksen sanomiset ja ihmeteot on luotu 50–100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Tarinoiden sepittäjät eivät koskaan edes tavanneet Jeesusta.

Filosofeja kuunnellessa tai lukiessa miettii usein, ovatko he huijareita vai olemmeko me muut hölmöjä. Ajatellaanpa vaikka Suomen johtavaa filosofia Georg Henrik von Wrightiä. 1930-luvulla hän luisui lähelle natseja. 1970-luvulla von Wright mielisteli stalinisteja ja puolusteli tämän yliopistoihin pesiytyneen ääriliikkeen edustajien epätieteellisiä tutkimuksia, suoranaisia huijauksia. Kuuluisin niistä oli Suomen akatemian rahoittama Tasa-arvon ja demokratian tutkimus, TANDEM.
Filosofi Pekka Himasen raportissa ihmetyttää, mikä siinä voi maksaa 700 000 euroa. Vähintään yhtä hyvän ja selkeämmän raportin olisi saanut Varpaisjärven Esson baarifilosofeilta muutamalla keskioluella. He ovat nähneet elämää muuallakin kuin yliopiston kahvilassa. He tuntevat maatalouden, työttömyyden, metsänhakkuun ja pontikankeiton.
Hallituksilla on tapana tilata raportteja ja tutkimuksia filosofeilta, joilla on olmin tai lepakon näkökenttä ja karsinassa kasvaneen vasikan elämänkokemus. Heidän tärkein taitonsa on sanoa yksinkertaiset asiat niin vaikeasti, että pääministeri Jyrki Katainen ei ole ainoa, joka luulee niitä suuriksi viisauksiksi.

Aikaisemmatkin filosofien raportit ovat muutamassa kuukaudessa jääneet unohduksiin. Vuoden kuluttua Himasenkin raportti on pölyttynyt hyllyyn, eikä se ole johtanut mihinkään käytännön tuloksiin.
Yhdestä näkökulmasta raporttien tilaaminen filosofeilta on hallituksen kannalta hyödyllistä. Setelinipuilla heidän suunsa voi tukkia, eivätkä he ole yliopistojen arvovallalla natkuttamassa siitä, miten huonosti asioita maassa hoidetaan.
Kaikilla television ohjelmilla on omat päivystävät filosofinsa ja lehdet julkaisevat heidän kolumnejaan. Vaikka heidän mielipiteensä eivät ole sen kummempia kuin Varpaisjärven Esson kahvilan peräkammarin poikien, ne saavat vankemman julkisuuden.
Syynä on osittain se, että monet toimittajat ovat tai ovat olleet yliopistoilla heidän oppilaitaan. Toimittajat pääsevät helpommalla, kun he tarjoavat mediajulkisuutta niille, jotka he ennestään tuntevat.

Helsinkiläisessä kapakassa tuli eräs filosofi EU-komissaari Erkki Liikasen pöydän ääreen vaatimaan EU-rahaa Small talk -oppaan kirjoittamiseen. ”Small talk  -  sehän on paskanjauhamista. Kyllä se osataan Suomessa ilman opaskirjaakin”, Liikanen torjui.
Parin vuoden kuluttua kuitenkin ilmestyi Small talk -opas, jonka esipuheessa kiitettiin erilaisia sponsoreita.
Usein törmää erilaisiin hölmöihin, joilta puuttuvat tiedot ja elämänkokemus, mutta jotka vetoavat siihen, että he ovat opiskelleet filosofiaa yliopistossa. Ei se heistä viisaita tee.

Kerro kaverille

Kettutytöt ja homot ovat parhaita hallituksen suojelijoita – tahattomasti. Kun hallituksen todellisia ongelmia ovat talous, työttömyys, asuntopula, teiden ja rautateiden kurja kunto sekä terveydenhoito, huomio kiinnitetään niin joutaviin asioihin kuin homojen avioliittoihin ja turkiseläinten kasvattamiseen.
Esimerkiksi Helsingin Sanomien ja television vihreät homoemot keskittyvät seuraavan vuoden seuraamaan vain näitä asioita. Television keskusteluohjelmissa on tavallisesti Ruotsista kopioitu malli; vihreä feministitoimittaja haastattelee homoa, vihreää, maahanmuuttajaa, kiihkofeministiä ja yliopiston pöhköä dosenttia. Kaikki ovat kiihkeän yksimielisiä vihreiden trendiasioissa.
Jos joukkoon on kelpuutettu kokolihaa syövä heteromies, sitä tehtävää hoitaa joku seinähullu perussuomalainen, jonka kanssa ei voi olla samaa mieltä mistään.

Politiikasta on tullut tunnevammaisten kiihkoilijoiden kuten eläinsuojelijoiden leikkikenttä. Vihreiden puoluekin elää enemmän tunteen kuin järjen voimalla.
Kettutyttöjen puuhassa ei ole järjen hitustakaan. Jos he vastustaisivat puuvillavaatteita, sen voisi vielä ymmärtää. Puuvillan ympäristövaikutukset ovat kauheat. Aral-järvi on kuivunut, Siperian etelään virtaavista joista uhkaa vesi loppua, pelloille kylvetään valtavat määrät kasvismyrkkyjä, joilla tapetaan tuholaiset ja pudotetaan lehdet, että puuvilla voidaan poimia koneilla.
Puuvillan käsittelyssä tarvitaan suuret määrät kemikaaleja ja myrkkyvärejä, sillä edes ympäristönsuojelijatyttöset eivät suostu osoittamaan mieltään luonnon värisissä puuvillamekoissa.
Puuvillan viljelyssä, poiminnassa ja vaatteiden valmistuksessa käytetään halpaa lapsityövoimaa ja käytännössä myös orjatyövoimaa.
Turkiseläinten kasvatus on paljon eettisempää ja luontoystävällisempää kuin puuvillan kasvatus.

Turkiseläinten vastustamisen kehittivät aikoinaan turkisten ostajat, jotka halusivat painaa hintoja alas. Sveitsiläinen kuvausryhmä kävi Suomen minkkitarhoilla eläinten karvanlähdön aikaan. Kuvissa minkit juoksivat etualalla hysteerisesti ympäri häkkiä pelätessään tv-valoja, mutta kauempana eläimet olivat rauhallisia. Kuvaan nauhoitettiin lokkien kirkunaa kaatopaikalta. Tämä väärennös kaivettiin television arkistosta aina esiin, kun tehtiin juttu turkiseläimistä.
Ulkomainen turkismafia värväsi ja palkkasi puuhiinsa myös vihreitä tyttösiä, jotka ryhtyivät tekemään hyökkäyksiä turkistarhoille. Heille järjestettiin koulutus Hollannissa, jossa he saivat opaskirjaset. Niitä on löytynyt kotietsinnöissä. Viekkaat liikemiehet voivat olla tyytyväisiä, kun vihertyttöset hoitavat nykyisin heidän puolestaan likaisen työn.
Monet tarhoille hyökänneet pilasivat elämänsä, kun heidät tuomittiin niin suuriin vahingonkorvauksiin, etteivät he selviä niistä koskaan.
Kansalaisaloitteen nojalla kettutytöt yrittävät nyt kieltää tarhauksen ja saada konfliktin yhteiskunnan kanssa. 70 000 nimeä aloitteessa on vain 1,5 prosenttia äänioikeutetuista, mutta median ylläpitämä meteli antaa vaikutelman, että hankkeen takana olisi suurempikin joukko.
Hallitukselle olisi paljon kiusallisempaa, jos nuoriso kettutarhojen sijasta hyökkäisi huonosti asioita hoitavien päättäjien kimppuun.

Kerro kaverille