Suomella on ollut historian arpajaisissa satumainen onni. Kuinka vähällä on usein ollut se, että meistä olisi tullut venäläisiä, ruotsalaisia tai saksalaisia. Yksi vakavasti otettava vaihtoehto oli, että Suomen eliitti olisi mestattu vuonna 1940 Katynissa ja kansa karkotettu Siperiaan.
Ensiksi täytyy kiittää mongolijohtaja Tsingis-kaania siitä, että hän piti keskiajalla Venäjää vero-orjanaan niin, ettei siitä päässyt muodostumaan yhtenäistä kansallisvaltiota eurooppalaisen mallin mukaan.
Itsenäinen Venäjä ei olisi tyytynyt olemaan takapajuinen sisämaavaltio, vaan olisi pyrkinyt merten äärelle ja miehittänyt Suomen. Me olisimme tänään venäjää puhuvia ortodokseja.
Onneksi saimme olla yli 600 vuotta Ruotsin osana. Silloin ei ollut kouluja, joissa olisi ruotsalaistuttu, joten metsissä ja pelloilla syntyi ja eli suomen kieli. Ruotsalaistumiselta meidät pelasti Ranskan keisari Napoleon, joka antoi Tilsitissä 1807 Suomen Venäjälle.
Onneksi Venäjä oli 200 vuotta sitten niin heikko, ettei sillä ollut voimavaroja hallinnoida tai venäläistää tätä soiden, pakkasten ja hyttysten hallitsemaa Suomea, vaan se jätti meidät aika lailla rauhaan, kun se keskittyi komentelemaan Puolaa, Baltiaa, Kaukasusta ja muita miehittämiään alueita.
Vuonna 1918 Suomen asema oli taas vaarassa. Punaiset nousivat kapinaan ja pyysivät maassa olevia venäläisiä joukkoja avukseen. Valkoisten onneksi venäläisillä miehitysjoukoilla oli suureksi osaksi puolalainen upseeristo, joka ei halunnut sotkeutua Suomen sisäisiin riitoihin, vaan lähti kotiin puolustamaan Puolaa bolshevikkien hyökkäykseltä.
Mannerheimin oli helppo riisua puolalaisjohtoiset venäläisjoukot aseista ja odottaa saksalaisen divisioonan tuloa vapauttamaan punikkien valta-alue Uusimaa, kun valkoisten joukot olivat vielä kaukana Pohjanmaalla ja Tampereella. Saksalaisten ansiosta Mannerheimilla oli avoin tie marssia Helsinkiin pitämään voitonparaati 16. toukokuuta.
Mannerheim ei kunnioittanut joulukuun kuudetta itsenäisyyspäivänä lähes 20 vuoteen eikä tullut mielenosoituksellisesti itsenäisyyspäivän juhliinkaan.
Kansalaissodan voittajat pitivät itseään Suomen itsenäisyyden sankareina. He perustivat ritarikuntia ja jakoivat keskenään kunniamerkkejä. Heidän suurin saavutuksensa oli hävinneiden lahtaaminen.
Lisäksi valkoiset yrittivät tehdä Suomesta Saksan vasallin valitsemalla saksalaisen kuninkaan. Kiihkein Suomi-myyjä oli tuleva tasavallan presidentti. J. K. Paasikivi, jolle saksalaiset lupasivat kreivin arvon.
Suomen ulkopoliittiseen liturgiaan kuului vielä 1970-luvulla Paasikiven-Kekkosen linja. Toinen oli myymässä Suomea Saksalle aatelisarvosta, toinen lupasi Neuvostoliiton salaiselle poliisille keskellä sotaa Tukholmassa, että sodan jälkeen hän panee Suomen johtajat vankilaan – kuten sitten tekikin.
Suomen ns. isänmaallisia voimia muistellessa ei pidä myöskään unohtaa sitä, että kun kansa taisteli Savossa ja Pohjanmaalla venäläisiä vastaan 1808, Porvoossa toteutettiin oman aikansa Paasikiven ja Kekkosen linjaa, kun herrasväki oli rähmällään Venäjän keisarin Aleksanteri I:n edessä – ne jotka eivät olleet paenneet Ruotsiin, kuten Suomessa on ollut tapana.
Tällainen väki on siis monopolisoinut itsenäisyyden ja isänmaallisuuden.