Kadehtien kuuntelen nuorten neitien monipuolista kielitaitoa. Englantilaiset, ruotsalaiset, saksalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja venäläiset saavat palvelun äidinkielellään torikahviloissa tai Stockmannin kassalla.
Olen ylpeä tästä maasta, kun ratikkakuski tai poliisi neuvoo sujuvalla englannilla turisteja.
Toista oli ennen. Meidän ikäisemme eivät kielivalintoja tehdessään voineet kuvitella, että maailmaa olisi Tukholmaa tai Hampuria kauempana. Kun kieliluokalle vielä menivät tylsimmät lattatissiset tytöt, me pojat menimme matikkalinjalle. Kansakoulun matematiikka olisi hyvin riittänyt elämässä, sen sijaan kieliä olisi tarvinnut.
Lisäksi opetus oli tehty sellaiseksi, että opettajat etsivät vain virheitä, eivätkä sitä mikä oli hyvää. Kotikielenään ruotsia tai saksaa puhuvat saivat huonoja numeroita, kun heillä oli kirjoitusvirheitä, joihin opettajan oli helppo puuttua. Käytännön elämässä kirjoitus- ja kielioppivirheillä ei ollut merkitystä.
Kun suomalaiset lähtivät joukoittain maailmalle, Ruotsiin tai Amerikkaan, he eivät vaivautuneet opettelemaan kieltä, vaan elivät omissa yhteisöissään. Moni Espanjaan eläköitynyt ei puhu espanjaa.
Kun kansalaissodan jälkeen ainakin 10 000 punikkia pakeni Venäjälle, he elivät omissa yhteisöissään opettelematta venäjää. Kerrotaan tarinaa punakaartilaisesta, joka pantiin Leningradin suomalaiseen upseerikouluun. Hän aloitti upseerin uransa osaamatta venäjää.
Suomalaisupseeri komennettiin muutamaksi vuodeksi venäläiseen joukko-osastoon oppimaan venäjää. Kun hän palasi komennukselta, toverit kysyivät, oliko hän oppinut kieltä.
”En oppinut, mutta pataljoona oppi suomea”, upseeri sanoi.
Vaikka nuoriso on oppinut kieliä, usein ihmetyttää, että esimerkiksi kansanedustajista valtaosa ei osaa kieliä, vaan lähtee eduskunnan kustantamille kielikursseille. Television urheiluruudussa ruotsalaisia tai saksalaisia urheilijoita haastatellaan usein englanniksi.
Suomalaiset ovat myös pahansuopia muiden kielitaidolle. Vähänkin kömpelö kielitaito saa pilkkaa. Moni suomalainen ei kehtaa julkisesti puhua ruotsia, ja suomenruotsalaiset alkavat heti puhua suomea, kun seurueeseen liittyy yksikin suomalainen.
Aikoinaan oli yleinen kansanhuvi pilkata ulkoministeri Ahti Karjalaisen englantia, vaikka hän oli koulussa saanut vain saksan ja latinan opetusta. Katselimme televisiosta, kun Ahti Karjalainen puhui saksaa, ja joku purskahti nauramaan. Seurueessa ollut Karjalaisen koulutoveri sanoi loukkaantuneena: ”Tuollaista saksaa opetettiin Mikkelin lyseossa.”
Usein ihmetyttää, miksi maalaiskoulujen oppilaiden kielitaito on melko vaatimaton. Onko vika koulussa vai ympäristössä, jossa ei joudu tekemisiin ulkomaalaisten kanssa? Mutta Mikkelin lyseon kielitaidollakin pärjää maailmalla hyvin, kun ei piittaa suomalaisesta kielitraumasta.
Vanhoilla päivilläni päätin opetella venäjää Moskovassa. Venäläiset kehuvat venäjääni kauniiksi, mutta kolmannen alkeiskurssinsa keskeyttäneet suomalaiset moittivat ääntämystäni ja virheitäni. Huomaan itsekin syyllistyväni samaan syntiin, 50-luvun opettajilta opittuun, että nautin siitä, kun saan tv-toimittajat kiinni venäläisten nimien väärästä ääntämisestä tai lehdet nimien virheellisestä kirjoitustavasta.