Kuinka toisenlainen olikaan Suomi 1940-luvun lopulla, kun lapset lähetettiin maalle jouluksi. Häkäpönttölinjurilla köröteltiin mäkisiä hiekkateitä. Jyrkimmissä mäissä miehet nousivat työntämään linjuria.
Tämän päivän terveysviranomaiset olisivat kauhistuneet siitä, että linjurin taka-osassa miehet istuivat tupakalla turisemassa maailmanmenosta.
Moniin maalaiskyliin vedettiin tuolloin vielä sähköjä. Puhelin oli lähes tuntematon laite maalaiskylissä ja viestintä toimi kirjeitse. Sekään ei ollut helppoa, sillä isovanhempieni ikäisillä oli takanaan vain pari vuotta kiertokoulua. Kirjoitustaito oli olematon.
Helsinkiläispoikaa ihmetytti maalaiskylien tiukka luokkajako. Yhden lehmän omistajat eivät olleet juuri missään tekemisissä tilallisten kanssa. Edes lapset eivät leikkineet keskenään.
Tarkkaa oli sekin, missä kaupassa käytiin. Isot isännät kävivät porvarillisessa osuuskaupassa, mäkitupalaiset työväen osuusliikkeessä. Opettajat, postineiti, myllyn ja meijerin työntekijät sekä seppä käyttivät yksityiskauppaa.
Koko kylässä ei ollut yhtään autoa. Kaikki kulki hevosella. Puut kaatuivat justeerilla, sillä moottorisahaa ei ollut. Minullekin tehtiin pieni pokasaha, jolla sain karsia kaadettujen puiden oksia.
Metsätöissä nuotiolla keitettiin kahvia ja sen lomassa ukot muistelivat, millaista oli ollut vuonna 1918 Suomenlinnan punavankileirillä. Yksi mies esitteli kaljua päätään ja syytti siitä lahtareita.
Suomenlinnassa jaettiin puuroa. Annostelijana oli oman kylän vankityttö, joka kehotti miestä ojentamaan hattunsa, kun vartija katsoi muualle. Tyttö kauhoi hatun täyteen puuroa, mies pani sen päähänsä ja meni ulos istumaan. Kuuma puuro oli irrottanut tukan päästä, mutta nälkä oli niin kova, että hän söi puuron hiuksineen. Sellaista oli punikin turhamaisuus hämäläisellä huumorilla höystettynä.
Kylän ainoa Helsinkiin tutustunut mies oli sokea enoni, joka oli käynyt Sokeain koulua. Hän oli saanut potkut koulusta, kun oli kivunnut ikkunasta ulos ja lähtenyt valkoisen keppinsä kanssa ryyppäämään ja naisiin. Minun mielestäni Sokeain koulun olisi pitänyt antaa hänelle kunniamaininta moisesta saavutuksesta, mutta kristillishenkinen koulu antoikin potkut.
Enoni teki kylän parhaan sahdin, jota minäkin sain nauttia jo 13-vuotiaana, sillä hän ei sokeana erottanut ikääni. Tietenkin tätini kantelivat äidille, jolta sain kuulla kunniani.
Hiihdellessäni törmäsin järven jäällä mieheen, joka oli aivan enoni näköinen. Kerroin asian tädilleni, joka vaivautuneena kertoi, että mies oli hänen isänsä harha-askel. Eri puolilta pitäjää löytyi myöhemmin neljä muutakin samannäköistä miestä. Isoisäni oli pitkä, komea, sinisilmäinen mies, joka oli nuorena palvellut tsaarin armeijassa. Vanhasta muistista hän alkoi kuolinvuoteella puhua venäjää.
Minua ihmetytti se, että Hämeessä puhuttiin aivan eri kieltä kuin Helsingissä. Kotitalouskieli oli pitkälti ruotsia, vaikka ruotsia puhuivat vain apteekkari ja vallesmanni kaukana kirkolla.
Kirkkoonkin mentiin hevosella, eikä se ollut mitään romantiikan hakua, vaan käytännön kulkupeli. Aikojen alussa hevonen oli määrännyt kunnan koon, ja niinhän se tekee edelleenkin, vaikka suuri osa maaseudun romantiikasta on kadonnut autioituneiden kylien mukana.