Suomi on vähitellen silpoutunut monien kulttuurien maaksi, jossa eri asuinpaikoilla ja eri ammattikunnissa puhutaan eri kieltä. Tosin jo 60 vuotta sitten puhuttiin murteita, joita helsinkiläispojan oli vaikea ymmärtää hiihtolomalla Savossa tai Hämeessä.
Hämäläinen keittiökieli oli saanut vaikutteensa ruotsista. Lautanen oli talriikki, haarukka kahveli, kaulaliina halstuuki jne. Nyt radio ja televisio ovat yhtenäistäneet murteet. Helsingissä opettajat kävivät sinnikästä taistelua stadin slangia vastaan, joten sitä osaavat lähinnä yli 70-vuotiaat ruotsinkieliset miehet, joiden opettajat eivät pystyneet valvomaan poikien katukieltä.
Jos pyytää tarjoilijalta, että ”skulaaks fiuden”, tämä ei ymmärrä, että se tarkoittaa: ”Neiti, olisitteko ystävällinen ja soittaisitte taksin.”
Stadin slangin katoamisen ja murteiden lieventymisen jälkeen on syntynyt uusi ongelma. Eri ammattikunnat puhuvat jotain muuta kuin suomea. Lääkärien munkkilatinasta tai tietokoneasiantuntijoiden siansaksasta ei ymmärrä mitään, markkinointimiesten kieli on lähinnä hepreaa, teknisiä lehtiä lukiessa ihmettelee, ovatko toimittajat käyneet samat koulut kuin me muut.
Presidentti Sauli Niinistön ulkopoliittisen seminaarin asiantuntijoita kuunnellessa syntyi epäilys, että ulkopolitiikka halutaankin pitää harvojen salatieteenä. Television päivystävät dosentit ovat kehittäneet taiteeksi sen, miten köyhällä sanavarastolla pystytään yksinkertaiset asiat saamaan vaikeaselkoisiksi.
Kansan kielellisen hajaantumisen lisäksi on tapahtunut alueellinen jakautuminen. Helsingissä porvarit ja työläiset asuvat eri alueilla. Kaivopuistossa, Katajanokalla tai Kulosaaressa ainoat työläiset ovat talonmiehiä. Porvarien Sörkässä eli Töölössä nousee hirveä meteli, jos sinne yritetään perustaa asuntola, johon laitapuolelle ajautuneet työläiset majoittuvat. Maahanmuuttajat on asutettu lähiöihin, joissa he eivät häiritse porvarien rauhaa.
Kaupunkilaisten ja maalaisten eriseuraisuus on myös lisääntynyt. Kaupunkilaiset tuntevat vielä jonkin verran maaseutua kesähuviloidensa ansiosta, mutta maalaiset eivät tunne kaupunkielämää. Helsingissä käyvät maalaiset ovat tutustuneet Korkeasaareen, Kansallisteatteriin, Kansallismuseoon ja Olympiastadioniin, mutta oikea kaupunkielämä on heille vierasta ja jopa vastenmielistä.
Maalaisten kaupunkikaunaa voisi lieventää, jos ottaisimme maalta oman kummiperheen, jolle esittelisimme kaupunkielämän parhaita puolia. Olemmehan mekin saaneet maalta paljon positiivisia vaikutteita sen lisäksi, että olemme kuunnelleet vuosia perintö-, raja-, vesi- ja muita naapuririitoja.
Tätä menoa Suomeen tarvitaan uusi Agricola ja Snellman, jotka loisivat maalle yhden ymmärrettävän kielen ja kulttuurin. Aikoinaanhan kirkko loi yhtenäiskulttuuria Suomeen.