Filosofian isä Sokrates oli yksi niitä Ateenan temppelien portailla vetelehtineitä työtä vieroksuvia paskanjauhajia, jotka ryhtyivät nimittämään itseään filosofeiksi.
Kotona oli nalkuttava eukko Ksantippa, eräänlainen filosofi Pekka Puupään vaimon Justiinan esikuva. Ksantippaa kiukutti, kun Sokrates ei tehnyt koskaan mitään hyödyllistä, vaan väitti filosofoivansa.
Sokrates ei jättänyt jälkipolville mitään kirjallisia muistoja, vaan hänen jälkeensä tulleet ovat keksineet sen, mitä Sokrates oli muka eläissään sanonut. Samalla tavalla Jeesuksen sanomiset ja ihmeteot on luotu 50–100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Tarinoiden sepittäjät eivät koskaan edes tavanneet Jeesusta.
Filosofeja kuunnellessa tai lukiessa miettii usein, ovatko he huijareita vai olemmeko me muut hölmöjä. Ajatellaanpa vaikka Suomen johtavaa filosofia Georg Henrik von Wrightiä. 1930-luvulla hän luisui lähelle natseja. 1970-luvulla von Wright mielisteli stalinisteja ja puolusteli tämän yliopistoihin pesiytyneen ääriliikkeen edustajien epätieteellisiä tutkimuksia, suoranaisia huijauksia. Kuuluisin niistä oli Suomen akatemian rahoittama Tasa-arvon ja demokratian tutkimus, TANDEM.
Filosofi Pekka Himasen raportissa ihmetyttää, mikä siinä voi maksaa 700 000 euroa. Vähintään yhtä hyvän ja selkeämmän raportin olisi saanut Varpaisjärven Esson baarifilosofeilta muutamalla keskioluella. He ovat nähneet elämää muuallakin kuin yliopiston kahvilassa. He tuntevat maatalouden, työttömyyden, metsänhakkuun ja pontikankeiton.
Hallituksilla on tapana tilata raportteja ja tutkimuksia filosofeilta, joilla on olmin tai lepakon näkökenttä ja karsinassa kasvaneen vasikan elämänkokemus. Heidän tärkein taitonsa on sanoa yksinkertaiset asiat niin vaikeasti, että pääministeri Jyrki Katainen ei ole ainoa, joka luulee niitä suuriksi viisauksiksi.
Aikaisemmatkin filosofien raportit ovat muutamassa kuukaudessa jääneet unohduksiin. Vuoden kuluttua Himasenkin raportti on pölyttynyt hyllyyn, eikä se ole johtanut mihinkään käytännön tuloksiin.
Yhdestä näkökulmasta raporttien tilaaminen filosofeilta on hallituksen kannalta hyödyllistä. Setelinipuilla heidän suunsa voi tukkia, eivätkä he ole yliopistojen arvovallalla natkuttamassa siitä, miten huonosti asioita maassa hoidetaan.
Kaikilla television ohjelmilla on omat päivystävät filosofinsa ja lehdet julkaisevat heidän kolumnejaan. Vaikka heidän mielipiteensä eivät ole sen kummempia kuin Varpaisjärven Esson kahvilan peräkammarin poikien, ne saavat vankemman julkisuuden.
Syynä on osittain se, että monet toimittajat ovat tai ovat olleet yliopistoilla heidän oppilaitaan. Toimittajat pääsevät helpommalla, kun he tarjoavat mediajulkisuutta niille, jotka he ennestään tuntevat.
Helsinkiläisessä kapakassa tuli eräs filosofi EU-komissaari Erkki Liikasen pöydän ääreen vaatimaan EU-rahaa Small talk -oppaan kirjoittamiseen. ”Small talk - sehän on paskanjauhamista. Kyllä se osataan Suomessa ilman opaskirjaakin”, Liikanen torjui.
Parin vuoden kuluttua kuitenkin ilmestyi Small talk -opas, jonka esipuheessa kiitettiin erilaisia sponsoreita.
Usein törmää erilaisiin hölmöihin, joilta puuttuvat tiedot ja elämänkokemus, mutta jotka vetoavat siihen, että he ovat opiskelleet filosofiaa yliopistossa. Ei se heistä viisaita tee.